Eriävä mielipide piispainkokouksen esityksestä 1/1997,
joka koskee asiakirjaa
"Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista"

Perustevaliokunta esittää, että kirkolliskokous hyväksyisi kirkkomme tunnustuksen pohjalta Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista (YJV). Koska en pidä asiakirjan hyväksymistä Raamatun ja tunnustuskirjojen (TK) perusteella mahdollisena, esitän seuraavassa joitakin näkökohtia, joiden perusteella asiakirja tulisi hylätä.

EUROOPPALAISTEN YLIOPISTOTEOLOGIEN JULISTUS

Viittaan ensin yli 150 Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa toimivan teologian opettajan allekirjoittamaan julistukseen. Monet heistä ovat myös Suomessa arvostettuja luterilaisia yliopistoteologeja, eksegeettejä ja systemaatikkoja. Yhdyn heidän esittämiinsä näkökohtiin ja pidän niitä merkittävinä ja huomion arvoisina päätettäessä vastauksesta Luterilaisen Maailmanliiton esittämiin kysymyksiin. Otan tässä esille joitain poimintoja heidän julistuksestaan.

Eurooppalaiset yliopistoteologit tulevat aivan päinvastaiseen tulokseen kuin perustevaliokunta, jonka mukaan ei ole mitään ristiriitaa TK:n ja YJV:n välillä. He toteavat julistuksessaan: "Mitään yksimielisyyttä ei ole saavutettu siitä luterilaisille kirkoille ratkaisevasta käsityksestä, että vanhurskauttaminen yksin armosta julistetaaan oikein vain silloin, kun käy ilmi, että Jumala yksin armosta syntistä kohtaan ensiksikin vanhurskauttaa syntisen yksin sanansa ja sen sanan mukaisesti ojennettujen sakramenttien kautta (CA VII) ja toiseksi, että syntinen vanhurskautetaan yksin uskosta. Mitään yksimielisyyttä ei ole saavutettu siitä uskonpuhdistuksen kirkoille ratkaisevasta käsityksestä, että usko on pelastusvarmuutta. Mitään yksimielisyyttä ei ole saavutettu siitä, että vanhurskautettu ihminen on syntinen. Mitään yksimielisyyttä ei ole saavutettu hyvien tekojen merkityksestä pelastukselle. Vain riittämätön yksimielisyys saavutettiin lain ja evankeliumin suhteesta. - - - Mitään yksimielisyyttä ei ole saavutettu siitä, että vanhurskauttamisoppi on kirkon opin ja elämän kriteeri. YJV:n toteamukset, joiden mukaan 'luterilaiset painottavat tämän kriteerin ainutlaatuista merkitystä' ja 'katoliset katsovat heitä velvoittavan useamman kriteerin', sulkevat pois toinen toisensa."

Edellä lainatut saksalaisen kielialueen teologit kiinnittävät huomiota merkittävään ja kauaskantoiseen ongelmaan eritellessään tunnustuskirjojen asemaa YJV:n mahdollisen hyväksymisen jälkeen: "Mikäli YJV:n katsomus yksimielisyyden saavuttamisesta hyväksytään, se uhkaa muodostua luterilaisten tunnustusten tulkintaperiaatteeksi. Tämä taas merkitsee, että tunnustuskirjoja on tästä eteenpäin tulkittava sellaisesta armo-opista käsin, joka tosin edustaa 'vanhurskauttamista yksin armosta', mutta ei sitä uskonpuhdistuksen perustavaa käsitystä, että tämä armollinen tapahtuma tulee ihmisen osaksi nimenomaan ja yksin uskon kautta. Se taas tarkoittaa, että tunnustuskirjoja on tulkittava sellaisesta edellytyksestä käsin, jonka reformatorinen vanhurskauttaminen on nimenomaan kumonnut."

Kannanotossa kuvataan kirkkojen neuvotteluprosessia ja sen päämäärää näin: "YJV:n saavuttamaksi väittämä yksimielisyys ei johda minkäänlaisiin kirkko-opillisiin ja käytännöllisiin seuraamuksiin. Sen myötä ei luterilaisia kirkkoja tunnusteta Jeesuksen Kristuksen kirkoksi eikä niiden virkoja tunnusteta. Myöskään ehtoollisyhteys ei siis etene lainkaan. - - - Kyseessä on ohjelma, joka etenee oppikonsensuksesta toiseen aina siihen asti, että evankeliset paimenenviran haltijat liitetään roomalaiskatolisen kirkon hierarkiaan. Vain näin roomalaiskatolinen osapuoli suostuu tunnustamaan evankelisen kristikunnan ja hyväksymään näin myös ehtoollisyhteyden sen kanssa."

Eurooppalaisten teologien loppupäätelmä on aivan päinvastainen kuin perustevaliokunnan esittämä. Siitä heijastuu heidän suuri huolensa luterilaisuuden ytimen säilymisestä, jos asiakirja hyväksytään. "Edellä mainittujen epäkohtien vuoksi vaadimme, että YJV sen nykyisessä muodossa hylätään. Siinä tapauksessa, että sitä ei kuitenkaan tahdota kokonaan hylätä, on kuitenkin kiistettävä, että YJV sisältää 'yksimielisyyden vanhurskauttamisopin perustotuuksista'."

Näin monen huomattavan teologin voimakas vastalause on osoituksena asian vakavuudesta ja samalla myös näkemysten hajaantumisesta uskonpuhdistuksen kotimaassa, eikä sitä voi päätöstä tehtäessä jättää huomiotta.

MERKITTÄVIMPIÄ SISÄLLÖLLISIÄ YKSITYISKOHTIA

Perustevaliokunta on mietinnössään pyrkinyt lukuisin TK:sta otetuin lainauksin osoittamaan, ettei ole ristiriitaa TK:n ja YJV:n ns. perustotuuksien välillä. On sen vuoksi välttämätöntä tutkia huolellisesti annetut viitteet ja mainitut "oppituomiot". Jokainen lukija voi silloin panna merkille perustevaliokunnan voimakkaan tahdon TK:n avulla harmonisoida ongelmakohtia ja pyrkimyksen selittää olemattomiksi ristiriidat sekä perustotuuksissa että kirkkojen erityiskorostuksissa. TK:n yksittäiset virkkeet saavat helposti uuden tulkinnan, jos asianomaisten kohtien tekstiyhteys ja TK:n teologinen kokonaisnäkemys eivät ole määrääviä.

Julistuksessa esitetty yksimielisyys vanhurskauttamisesta on näennäistä. Esitetyt perustotuudet on muotoiltu niin moniselitteisesti, että ne voidaan sisällyttää katoliseen pelastusoppiin. Myös luterilaiset voivat löytää siitä monet tutut käsitteensä. Tosiasiassa ei ole yksimielisyyttä perustotuuksissa vaan niiden teologisessa muotoilussa.

YJV:n perusteella ei kuitenkaan voida osoittaa, että katolisuus olisi muuttunut Trenton konsiilin jälkeen. Erimielisyys ei silloinkaan koskenut sitä, pelastuuko ihminen armosta, uskosta ja Kristuksen tähden, vaan sitä, mitä noilla sanoilla tarkoitettiin.

YJV:ssä vanhurskauttaminen määritellään näin: "Me tunnustamme yhdessä: Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumala hyväksyy meidät ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin." Määritelmän epäselvyys tulee esille, kun rinnalle otetaan Augsburgin tunnustuksen teksti samasta asiasta: "Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi." (CA IV: TK 53)

Keskeisenä terminä kautta koko YJV:n on Jumalan armo, joka katolisuudessa käsitetään ensi sijassa ihmiseen vuodatetuksi lääkkeeksi tai voimaksi, joka vaikuttaa ihmisen vanhurskautumisprosessissa ihmisen "myötävaikutuksella" (20). Luterilainen armo-oppi on ehdottoman Kristus-keskeinen. Ilman Kristusta ja hänen hyvitystekoaan ei ole olemassa mitään armoa tai armollista Jumalaa. Niinpä kumpikin osapuoli voi käyttää samaa termiä ja antaa sille oman sisältönsä - ja tulkita myös toisen näkemystä omasta teologiastaan käsin.

Katolisen opin mukaan voidaan sanoa, että pelastus on uskosta, mutta ei voida käyttää ilmaisua "yksin uskosta", mikä on luterilaisuudessa keskeinen. Niinpä tämä ilmaus mainitaan vain kerran luterilaisena erityiskorostuksena (26). Kuitenkin se on keskeinen TK:ssa ja sen sisältönä on "evankeliumin lupaus" (esim. SD III, 43: TK 497). YJV:ssä tunnustetaan kuitenkin yhdessä, ettei usko yksin riitä, vaan usko, johon sisältyy toivo ja rakkaus: "Ihminen panee luottamuksensa Jumalan armolliseen lupaukseen vanhurskauttavassa uskossa, johon sisältyy sekä toivo Jumalaan että rakkaus häneen" (25).

Syntyneen ongelman tähden perustevaliokunta on käyttänyt käsitettä "vanhurskauttamisen kaksoismerkitys". Tällä tavalla on pyritty sovittamaan katolista vanhurskauttamisprosessia luterilaiseen uskonvanhurskauteen. Tunnustuskirjat kuitenkin hylkäävät sellaisen opin, jossa uskoon lisätään jotakin, kun on kysymys jumalattoman vanhurskauttamisesta, esim.: "On siis väärin vastata: - - - Usko vanhurskauttaa eli tekee vanhurskaaksi sillä perusteella, että siihen liittyy rakkaus, jonka tähden uskon sanotaan vanhurskauttavan." (SD III, 43: TK 497)

TK:ssa tehdään tarkka ero vanhurskauttamisen ja pyhityksen välillä. Niitä ei aseteta vastakkain, mutta ei myöskään sekoiteta toisiinsa, jotta vanhurskauttamisen lahjaan ei sekoittuisi mitään ihmisestä. Siksi simul iustus et peccator on luovuttamaton totuus, jota katolisesta lähtökohdasta on mahdoton hyväksyä. Vanhurskauttamisen osittaisnäkökulma ei kuulu vanhurskauttamisen vaan pyhityksen alueelle toisin kuin katolisuudessa. Eron varjeleminen säilyttää myös pelastusvarmuuden.

Katolisen opin mukaan hyvät teot vaikuttavat uskon säilymiseen (38). TK:ssa sanotaan: "On siis täydellä syyllä hylättävä sekä Trenton kirkolliskokouksen päätökset, että kaikki muutkin samanlaiset mielenilmaukset, joiden mukaan me säilytämme pelastuksen hyviä tekoja tekemällä." (SD IV, 35: TK 504) Perustevaliokunta kuitenkin löytää "ekumeenisen yhteisymmärryksen" viittaamalla armon keskeisyyteen katolisuudessa (27).

Katolisuudessa voidaan puhua "uskosta Kristuksen pelastavaan työhön", mutta ei jumalattoman vanhurskauttamisesta yksin Kristuksen tähden. Asiakirjassa vanhurskauttaminen syntien anteeksiantamisena ja Kristuksen vanhurskauden lukemisena syntiselle jää hämäräksi. Yhteisesti tunnustetaan, että Kristus vanhurskautenamme on "sekä syntien anteeksiantamus että Jumalan pyhittävä läsnäolo." (22) Erityiskorostuksissa katolinen vanhurskauttamisnäkemys tulee vielä selvemmin esille: "Syntisen vanhurskauttaminen on syntien anteeksiantamusta ja vanhurskaaksi tekemistä vanhurskauttavan armon kautta, joka tekee meistä Jumalan lapsia." (27) Katolisuudessa vanhurskauttaminen ei ole Kristuksen tähden saatava Jumalan lahja vaan ihmisessä tapahtuva uudistumisprosessi.

Ongelmien pohjalla on kirkkokuntien erilainen käsitys synnistä. Kuitenkin synti- ja samalla ihmiskäsityksestä määräytyy, mistä ihmisen on pelastuttava ja millä tavalla se voi tapahtua. YJV:ssä ei mainita ollenkaan sanaa perisynti, vaikka se on olennainen osa luterilaista ihmiskäsitystä ja olennainen koko pelastusopin kannalta. Perisynti ei ole vain syntiin viettelevä taipumus, vaan ihmisen pääsynti. Konkupisenssi, jota luterilaisuudessa on käytetty perisynnin yhteydessä "pahasta himosta", on mainittu vain katolisena erityiskorostuksena, missä se saa TK:sta poikkeavan sisällön. Konkupisenssi ei liitykään ihmisen täydelliseen turmeltuneisuuteen, eikä vanhurskautettu ihminen voi olla samanaikaisesti syntinen. "Katolilaiset ovat sitä mieltä, että Jeesuksen Kristuksen armo, joka annetaan kasteessa, poistaa kaiken, mikä on 'todella' syntiä ja mikä on 'tuomion ansaitsevaa' (Room. 8:1). Ihmisessä kuitenkin pysyy synnistä johtuva ja syntiin viettelevä taipumus (konkupisenssi). Koska katolisen käsityksen mukaan inhimillisten syntien syntyyn kuuluu persoonallinen elementti, eivät he sen puuttuessa pidä tätä jumalanvastaista taipumusta syntinä varsinaisessa mielessä. - - - Jumalanvastainen taipumus ei ansaitse ikuisen kuoleman rangaistusta eikä erota vanhurskautettua Jumalasta." (30)

Väärään syntioppiin liittyy TK:ssa useita hylkäyslauseita, esimerkiksi: "Seurakuntamme tuomitsevat pelagiolaiset ja muut, jotka väittävät, ettei perisynti ole synti." (CA II, 3) TK:n mukaan perisynti jää ihmiseen kasteen jälkeenkin (Apol II, 35-36: TK 89 ja SchmO III, 3, 11: TK 269).

TK:ssa on hylkäyslauseita, jotka edelleen kohdistuvat katoliseen vanhurskauttamisoppiin sellaisena kuin se on esitetty YJV:n perustotuuksissa ja varsinkin erityiskorostuksissa. Olen maininnut niistä edellä muutaman. On myös huomattava, että YJV:hen "ei sisälly kaikki, mitä kussakin kirkossa opetetaan vanhurskauttamisesta." (5). Katoliseen pelastusoppiin kuuluvat edelleen esim. aneet, hyvitysteot ripin yhteydessä ja kiirastuli, jotka sisältyvät ihmisen "myötävaikuttamiseen" vanhurskauttamisessa ja vanhurskauttamisen prosessiluonteeseen. Myös niihin kohdistuu TK:n hylkäyslauseita.

Katolilaisille vanhurskauttamisoppi ei ole opin pääkohta, vaan he "katsovat olevansa sidottuja useampiin kriteereihin"(18). Mitä nämä muut kriteerit ovat, jää tässä yhteydessä mainitsematta, mutta niihin sisältyvät muun muassa viran hierarkia ja sen asema suhteessa oppiin, sakramentti- ja kirkkokäsitys sekä mariologia. Katolisessa teologiassa vallitsee oppien hierarkia. Tässä kokonaisuudessa he eivät kiellä "vanhurskauttamissanoman erityistä tehtävää" (18), mutta se jää kuitenkin vain yhdeksi monien muiden oppien joukkoon.

Vanhurskauttamisopista Luther sanoo: "Vanhurskauttamisoppia on siis - niinhän minä usein muistutan - huolellisesti opittava. Siihenhän sisältyvät kaikki muut uskonoppimme kohdat, ja kun se pysyy turmeltumattomana, pysyvät muutkin turmeltumattomina." (Gal. selitys 1957, s. 340.) "Jos näet vanhurskautusopista luovutaan, samalla silloin luovutaan koko kristillisestä opista" (Lutherin Galatalaiskirjeen selitys, s. 23).

JOITAIN MUODOLLISIA NÄKÖKOHTIA

YJV:ssä vakuutetaan, että "se sisältää yksimielisyyden vanhurskauttamisopin perustotuuksista." (5). Perustevaliokunta on kuitenkin tehnyt ratkaisun, ettei se ota kantaa Trenton oppituomioihin, eikä katolisen kirkon kanta YJV:hen ja TK:hon kohdistuviin katolisiin oppituomioihin ole toistaiseksi tiedossa? Millä perusteella näin ollen voidaan vakuuttaa keskinäistä yksimielisyyttä?

Johtopäätöksissä sanotaan: "Jäljelle jäävät erot kielessä, teologisissa muotoiluissa ja korostuksissa siitä, miten vanhurskauttaminen ymmärretään, voidaan sallia." (40) Tosiasiassa opilliset erityiskorostukset ilmaisevat, mitä kumpikin osapuoli tarkoittaa yhteisellä tunnustuksellaan. Ne osoittavat perustotuuksia selvemmin ristiriidat, jotka edelleen ovat jäljellä. Kysymys ei ole vain kielellisistä eroista tai totutuista puhetavoista, sillä kieltä käytetään ilmaisemaan tiettyjä uskonopillisia käsityksiä. Siksi teologiset muotoilut ovat aina merkittäviä opillisten näkemysten ilmaisijoina.

YJV:ssä väitetään, että "kirkkomme, kukin omassa historiassaan, kasvavat näkemään asiat uudella tavalla ja tapahtuu kehitystä, jossa niillä ei ole ainoastaan mahdollisuus vaan velvollisuuskin tutkia menneisyyden erottavia kysymyksiä ja keskinäisiä tuomioitaan ja katsoa niitä uudessa valossa" (7). Mikä on se uusi valo? Todellisuudessa katolisen kirkon oppi ei ole muuttunut, mikä näkyy katolisen kirkon uudesta katekismuksesta (1992) ja paavin kirjasta Uskalla toivoa (1996). Muutosta ei ole nähtävissä myöskään YJV:ssä, erityisesti, jos otetaan huomioon katolilaisten itsensä antamat selitykset perustotuuksiin.

Koska asiakirja koskee luterilaisten kannalta aivan keskeistä asiaa ihmisen pelastumisesta, sen hyväksymisellä tulee olemaan kauaskantoinen merkitys. Piispainkokouksen mukaan "vanhat tunnustukset jäävät oppituomioineen sinänsä voimaan". YJV "ei syrjäytä niitä eikä julista niitä vanhentuneiksi, mutta se on tietyssä rajatussa merkityksessä tunnustusten uutta tulkintaa ja sovellutusta." Vaikka perustevaliokunta vakuuttaa, ettei ole mitään ristiriitaa tai että on täysi sopusointu TK:n ja YJV:n välillä, piispainkokouksen lausuma sisältää tietoisuuden muutoksesta, joka vaatii uutta tulkintaa. Tässä mielessä Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta tulee asettumaan tunnustuskirjojen yläpuolelle. Sen seurauksena luterilainen vanhurskauttamisoppi hämärtyy, ja aikaa myöten tunnustuskirjojen asema luterilaisten kirkkojen opinmäärittelyn pohjana heikkenee ratkaisevasti. Tunnustuksen uudistamiseen kohdistuva paine kasvaa.

JOHTOPÄÄTÖS

Augsburgin tunnustuksessa sanotaan: "Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta" (CA VII). Yksimielisyyttä evankeliumista ei kuitenkaan ole.

Edellä sanotun nojalla ja viitaten puheenvuorooni YJV:n lähetekeskustelussa>  esitän, että

Yhteistä julistusta vanhurskauttamisesta ei hyväksyttäisi.

Vantaalla, 26. maaliskuuta 1998

Takaisin