Avaimia Raamattuun -ohjelmat 7.–11.10.02 ja 14.–18.10.02
1. Johanneksen kirjeestä

07.10.02 1. Joh. 1
08.10.02 1. Joh. 2
09.10.02 1. Joe. 3
10.10.02  1. Joh. 4
11.10.02  1. Joh. 5
14.10.02  1. Joh. 6
15.10.02  1. Joh. 7
16.10.02 1. Joh. 8
17.10.02 1. Joh. 9
 18.10.02 1. Joh.10

1. Johannes 1
Apostoli Johanneksen aikaan Vähän Aasian seurakuntiin levisi harhaoppeja, jotka murensivat kristillisen uskon perusteita ja sen myötä kristittyjen moraalia. Seurakunnissa tapahtui hajaantumista. Monet kristityt omaksuivat uusia oppeja ja tulivat vedetyiksi seurakuntien ulkopuolisiin yhteisöihin. Johanneksen kirjeestä päätellen he kokivat, että he muualla saivat erityisen Pyhän Hengen voitelun (chrisma). Se antoi heille mahdollisuuden saada sellaista tietoa Jumalasta, jota muilla ei ollut. Siksi Johannes kirjoittaa: "20. Te olette Pyhältä saaneet Hengen voitelun, ja teillä kaikilla on tieto. (1.Joh.2) Tämä joidenkin saama salaiseksi luonnehdittu tieto (kreikaksi gnoosis) tuli keskeiseksi siinä liikehdinnässä, josta sittemmin kehittyi gnostilaisuuden nimellä tunnettu harhaoppi, mutta sen merkit olivat jo Johanneksen aikana selvästi näkyvissä. Johannes otti liikehdinnän niin vakavasti, että hän korostaa kirjeessään kristittyjen saamaa tietoa peräti neljäkymmentä kertaa. Kristityillä oli oikea ja todellinen tieto niistä asioista, jotka liittyivät Jumalaan, ihmisen pelastumiseen ja kristilliseen elämään. Kristittyjen ei tarvinnut tuntea alemmuutta eikä etsiä uutta tietoa.

Harhaopettajien keskeinen väite liittyi Jeesuksen persoonaan ja työhön. Jeesus Nasaretilainen oli heidän mielestään vain ihminen. Yleisin näkemys oli, että Kristus asettui asumaan Jeesukseen kastehetkellä ja poistui hänestä ennen hänen kärsimystään ja kuolemaansa. Jeesus ei siis ollut mikään Jumalan Poika, joka oli tullut ihmiseksi. Mariasta oli syntynyt vain tavallinen ihminen ja ristillä kuoli vain nasaretilainen puuseppä. Kieltäessään Jeesuksen jumaluuden he olivat oman aikansa ’liberaaliteologeja’. – Monet kristityt kuitenkin hämmentyivät, koska gnostilaisten piirissä puhuttiin Jeesuksesta Kristuksesta ja he tuntuivat edustavan oikeaa kristillisyyttä.

Johannes näki harhaopin vaarallisuuden. Siksi hän kirjoittaa voimakkain sanoin: "22. Kuka on valehtelija, ellei se, joka kieltää, että Jeesus on Kristus? Hän on antikristus, joka kieltää Isän ja Pojan. 23. Joka kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään. Joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä." (1.Joh.2.) "2. Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, ihmiseksi tulleeksi, on Jumalasta. – – 15. Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa." (1.Joh.4.)

Väärä opetus johtaa aina väärään elämäntapaan. Minkälainen oppi on, sellainen on myös moraali. Gnostilaisuudessa ne, joista oli tullut omasta mielestään ’hengellisiä’, olivat kiinnostuneita aivan muista asioista kuin eettisistä kysymyksistä. Moraali oli heidän mielestään kunkin henkilökohtainen asia ja muovautui asianomaisen hengellisen kehityksen myötä.

Tässä valossa ymmärrämme Johanneksen jyrkkyyden hänen korostaessaan: "4. Joka sanoo: ’Minä tunnen Hänet’, mutta ei pidä hänen käskyjään, on valehtelija, eikä totuus ole hänessä" (1.Joh.2). "20. Jos joku sanoo: ’Minä rakastan Jumalaa’, mutta vihaa veljeään, hän on valehtelija. Joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt." (1.Joh.4.)

Johanneksen ajan tunnetuin gnostilaisuuden edustaja ja samalla Johanneksen vastustaja oli Kerinthos, josta kirkkoisät Irenaeus ja Eusebius ovat kirjoittaneet. Irenaeus on säilyttänyt mm. piispa Polykarpuksen kertoman kaskun, joka kuvaa Johanneksen suhtautumista harhaopettajaan. Sen mukaan Johannes oli Efeson kylpylässä, kun hän kuuli, että Kerinthoskin oli tullut sinne. Johanneksen kerrotaan silloin huudahtaneen: "Paetkaamme, ettei koko kylpylä romahtaisi, koska Kerinthos, totuuden vihollinen, on siellä!"

Johanneksen kirje on sielunhoitajan ja paimenen puhetta laumalleen. Sen tarkoituksena on suojella ja vahvistaa seurakuntaa uusien kiehtovien oppien puristuksessa. Johannes ikään kuin sanoo: "Tässä on tie, sitä käykää." Samalla Johannes hyökkää harhaopettajia ja heidän kristinuskon sisältöä murentavaa opetustaan vastaan. Johannes taistelee totuuden puolesta seurakunnan säilymiseksi Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä. Rakkauden apostolissa on terästä, kun on kysymys evankeliumista. Rakkaus ei vaadi häneltä suvaitsevaisuutta silloin, kun on kysymys Jumalan asiasta ja ihmisten iäisyydestä. Hän ei käytä pyöreätä tai peitettyä kieltä, kun on vedettävä rajaa ja paljastettava valhe. Hän ei epäröi puhua valehtelijoista silloin, kun se on tarpeen. Hän on ryhtynyt kirjoittamaan juuri heidän tähtensä. Hän sanoo: "26. Olen kirjoittanut tämän niistä, jotka eksyttävät teitä" (1.Joh.2). "7. Lapset: Älkää antako kenenkään eksyttää itseänne" (1.Joh.3).

Seuraavan kahden viikon aikana paneudumme hänen sanomansa pääkohtiin.

1. Johannes  2
Edessäni on apostoli Johanneksen kirje Vähän Aasian seurakunnille. Tänä aamuna otan siitä kohdan, joka kuvaa Jumalan olemusta yhdeltä merkittävältä puolelta. Johannes kirjoittaa 1: "5. Tämä on se sanoma, jonka olemme Häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, eikä hänessä ole mitään pimeää."

Valo ei ole vain Jumalan ominaisuus. Se on hänen olemuksensa niin kuin rakkauskin. Valo on Jumalassa itsessään. Hän on valo, jonka rinnalla auringon kirkkaus on hämäryyttä. Hän on valoa puhtaimmillaan ja täydellisimmillään. Hänen kirkkautensa on niin suuri, ettei ihminen kykene katsomaan sitä. Mooses pyysi nähdä sen, mutta Jumala sanoi: "20. – – Sinä et voi nähdä minun kasvojani. Sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon. – – 22. Kun minun kirkkauteni kulkee ohi, minä asetan sinut kallion rotkoon ja peitän sinut kädelläni, kunnes olen kulkenut ohi." (2.Moos.33.) Kerran saamme nähdä hänet ja elää hänen kanssaan siinä uudessa maassa, jonka hän on meille valmistanut. Siellä on valoisaa pelkästään hänen läsnäolossaan, sillä Ilm.22: "5. – – He eivät tarvitse lampun valoa eivätkä auringon valoa, sillä Herra Jumala valaisee heitä".

Jumalan kirkkaus ei ole vain hänessä olevaa ja hänestä hohtavaa valoa, joka täyttää taivaat. Kysymys on enemmästä. Jumalassa oleva valo on totuutta ja puhtautta, joka täyttää hänen olemuksensa.

Jumala on totuus. Siksi hänen Poikansa voi sanoa itsestään: "Minä olen – – totuus." Jumalassa on täydellinen totuus kaikesta, tieto, viisaus ja ymmärrys. Siksi myös Jeesuksesta sanotaan (Kol.2), että hänessä ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettyinä. Maailmankaikkeudessa ei ole mitään, mikä ei olisi Jumalan tiedossa ja hallinnassa. Ei edes yksi varpunen putoa oksalta tai hius päästämme hänen tietämättään.

Jumalassa on totuus myös ihmiskunnasta, ei vain suurena massana vaan yksilöittäin. Hepr.4:" 13. Mikään luotu ei ole Jumalalle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua Hänen silmiensä edessä, jolle meidän on tehtävä tili." Emme voi tehdä mitään, emme edes ajatella mitään, niin ettei hän tuntisi todellista totuutta kaikesta. Me olemme pääosin sokeita itsellemme, mutta hän näkee. Daavid kirjoittaa Psal.139: "1. Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minut. 2. Istunpa minä tai nousen, sinä sen tiedät. Sinä ymmärrät ajatukseni kaukaa. 3. Käynpä tahi makaan, sinä sen havaitset, ja kaikki minun tieni ovat sinulle tunnettuja. 4. Ei ole sanaa kielelläni, jota sinä, Herra, et täysin tunne. 5. Sinä olet saartanut minut edestä ja takaa ja laskenut kätesi päälleni. 6. Sellainen tieto on minulle ylen ihmeellinen, liian korkea, että käsittäisin sen.

Me astumme tähän valoon viimeistään kuolemamme jälkeen. Röntgensäteellä, ultraäänellä tai muilla vastaavilla keinoilla voidaan nähdä, mitä kehossamme on. Jumalan valossa näkyy, mitä on sydämessämme eli mitä todellisesti olemme ihmisinä. Siinä kirkkaudessa on nähtävissä kaikki, mitä olemme tehneet ja ajatelleet, minkälainen mieli ja mielikuvitus meillä on. Siinä näkyy rakkautemme ja vihamme, kateutemme ja kaunamme, vaikuttimemme ja jopa välinpitämättömyytemme Jumalasta ja toisistamme. Siinä paljastuu kaikkinainen epärehellisyys elämässämme ja sisimpämme petollisuus. Kukaan ei voi peittää omahyväisyyttään eikä teeskenneltyä hurskauttaan. Siinä näkyy aitona myös kaikki se työ, mitä Jumala itse on tehnyt meissä ja meidän kauttamme ja josta hän saa myös kaiken kiitoksen ja kunnian.

Jumala on myös niin täydellisen puhdas, että häntä voidaan sanoa absoluuttiseksi puhtaudeksi. Hänessä ole mitään väärää tai pahaa. Samaa asiaa tarkoitetaan, kun puhutaan hänen pyhyydestään tai vanhurskaudestaan. Hän on oikeudenmukainen, eikä tee väärin ketään kohtaan. Kukaan ei tule hänen edessään syyttämään häntä vääristä ratkaisuista tai väärästä tuomiosta. Jokainen näkee lopulta asiat oikeissa yhteyksissään ja tietää kohdanneensa Jumalan, joka tekee oikein.

Jumalan täydellinen puhtaus synnyttää meissä aina kauhua silloin kun joudumme sen kanssa tekemisiin. Se on niin ehdottoman vaativaa. Jesaja kertoo omana kokemuksenaan kirjansa luvussa 6 kohdatessaan Jumalan pyhyyden: "’Voi minua! Minä hukun. Minulla on saastaiset huulet ja asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet, ja silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin.’" Se ei ollut ainutkertainen kokemus Jesajan elämässä. Siksi hän kirjoittaa luvussa 64: "6. Kaikki me olimme kuin saastaisia, ja kuin tahrattu vaate oli kaikki meidän vanhurskautemme. Me kaikki olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä kuin tuuli."

Jumalan käskyt ovat lähtöisin hänen olemuksestaan. Hän itse on laki ihmiskunnalle. Jumalan vaatimus on sellainen täydellisyys, puhtaus ja totuus, joka on hänessä itsessään. Hänen tahtonsa on yhtä muuttumaton kuin hänen olemuksensa. Hän sanoo yksinkertaisesti: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä" (1.Piet.1). Jos ihmiset eivät ymmärrä ja hyväksy hänen vaatimuksensa ehdottomuutta, he eivät voi myöskään käsittää sitä pelastusta, joka on hänen Pojassaan. Vain Jumalan pyhyyden kohdannut ihminen tarvitsee Kristuksen pyhyyden, vain likaisuutensa tunteva syntinen turvautuu Kristuksen puhtauteen, vain tuomionsa kuullut syyllinen ottaa lahjana vastaan Kristuksen täydellisen sovituksen. Vain Kristus voi antaa ihmiselle sen puhtauden, joka tekee mahdolliseksi lähestyä pyhää Jumalaa, ja se voidaan ottaa vastaan vain uskoen Jumalan sanaan.

Keskiviikko 9.10.02
1. Johannes  3

Eilen puhuimme Jumalasta valona. Tänään pohdimme Johanneksen kirjeen pohjalta, mitä merkitystä sillä on kristityn arkisessa elämässä.
Johannes kirjoittaa: "7. Jos me vaellamme valossa, niin kuin Hän on valossa, meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä."

Johanneksen mukaan kaksi tuntomerkkiä leimaa niitä, jotka vaeltavat Jumalan valossa: Heillä on yhteys keskenään ja he elävät Jeesuksen veren puhdistamina.

Johanneksen kanta on raju, jos pysähtyy ajattelemaan hänen sanojaan. Jos kristityiltä puuttuu keskinäinen yhteys, he eivät hänen mukaansa elä valossa. Siis jos kristityt riitelevät, ovat ilkeitä toisilleen, puhuvat pahaa toisistaan, kadehtivat toisiaan ja juonivat toistensa selän takana, he eivät elä Jumalan valossa vaan synnissä eli pimeässä. Jumalan sana panee meidät erityisen ahtaalle, kun otamme huomioon, kuinka paljon ristiriitoja ja huonoja välejä on seurakunnissa, kristillisissä yhteisöissä ja niiden ihmisten kodeissa, jotka tunnustautuvat Jeesukseen uskoviksi. Rikkinäisiä ihmissuhteita on joka puolella, anteeksiantamattomuutta ja kovuutta. Harvoin kukaan pyytää anteeksi, harvoin antaa anteeksi. Kuitenkin ihmiset pitävät itseään hyvinä kristittyinä. Sanan mukaan kristityt vaeltavat pimeässä, jos heillä ei ole yhteyttä keskenään. He eivät elä Jumalan yhteydessä, vaikka muuta väittäisivät.

Johanneksen johtopäätös ei merkitse sitä, että yhteyden tähden hyväksyttäisiin kaikenlaiset väärät opit. Johannes taisteli harhoja ja harhaopettajia vastaan. Hän ei rakentanut yhteyttä niihin, jotka vääristelivät Jumalan sanaa ja mitätöivät Jeesuksen persoonan ja työn. Näitä ihmisiä hän sanoi valehtelijoiksi, vaikka he itse väittivät omistavansa todellisen tiedon ja muita paremman hengellisyyden.

Toinen osoitus valossa vaeltamisesta on elämä Jeesuksen anteeksiannossa. Anteeksiantoa ei ole ilman Jeesuksen veren vuodatusta Golgatalla. Jos Jumalan armoa ja anteeksiantoa julistetaan ilman sovitusta, kysymys on vain jonkinlaisesta terapiasta. Jumala puhdistaa syntiset vain, koska hänen Poikansa on ottanut heidän syyllisyytensä omaksi syykseen ja kärsinyt heidän rangaistuksensa heidän puolestaan.

Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Puhdistus on täydellinen. Minkä hän on antanut anteeksi, sitä ei enää ole, eikä se enää koskaan nouse syyttämään ihmistä. Niin kuin opettaja pyyhkii taulun, ja kaikki, mitä siihen on kirjoitettu, häviää, niin Jumala pyyhkii pois pahat tekomme, eikä niitä enää ole. Kun Daavid kirjoittaa: "1. – – Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty!" (Psal.1), hän käyttää kolmea ilmaisua "Anteeksi annettu" merkitsee pyyhitty pois, siirretty sivuun. Toinen ilmaisu "peitetty" merkitsee syntiemme peittämistä Jumalan näkyvistä ikuisiksi ajoiksi. Mikä voi peittää syntimme niin täydellisesti? Jeesuksen veri. Kolmanneksi Daavid sanoo, ettei "Herra lue meille syntiä". Hän näkee syntimme, mutta ei lue niitä meidän syyksemme, koska hänen Poikansa on kärsinyt niiden rangaistuksen.

Jumala puhdistaa sanansa mukaan kaikesta synnistä. Hän ei puhdista vain siitä, minkä osaamme tunnustaa tai minkä tiedämme tai sydämessämme tunnemme, vaan siitäkin, mitä emme muista ja mitä emme edes tiedä tai ymmärrä tehneemme. Hän antaa anteeksi myös sen pohjimmaisen pahuuden ja turmeluksen, joka meissä on. Verbin muoto osoittaa, että hän tekee sen jatkuvasti. Paavali sanoo, että me elämme "armon alla" (Room.6:14). Armo ei tule osaksemme vain silloin, kun sitä anomme, vaan se on kuin taivas yllämme, koko ajan todellista, Jeesuksen sovituskuoleman tähden.

Jumalan anteeksianto on suurin voima syntiä vastaan (Room.1:16). Elämä pimeydessä osoittaa, ettei anteeksiantokaan ole todellisuutta elämässämme.

Johannes on jyrkkä sanoessaan: "6. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään, mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta."

Johanneksen ajan harhaoppiset elivät "pimeässä". He suhtautuivat välinpitämättömästi Jumalan sanaan. Jotkut hylkäsivät sen kokonaan. He opettivat, että ihminen voi elää Jumalan yhteydessä riippumatta moraalistaan.

Aina on ollut kristittyjä, jotka ovat ajatelleet samaan tapaan. Nykyään Jumalan rakkauden korostaminen on niin voimakasta, ettei lailla monien kristittyjen mielestä ole todellista merkitystä, eikä sitä juurikaan julisteta. Lain sanotaan vain ahdistavan ihmisiä, jotka muutenkin tietävät, mikä on oikein tai väärin. Myös suhtautuminen Jumalan käskyihin on muuttunut. Jotkut selittävät niiden vanhentuneen ja etsivät niille uusia muotoja tai ajanmukaisempia tulkintoja. Toiset uskottelevat itselleen, että Jumala kyllä ymmärtää ihmisen heikkoutta eikä tuomitse häntä. Monet uskovat, että armo riittää, eikä moraalilla sen vuoksi ole suurta merkitystä. Ihmiset tahtovat uskoa olevansa Jumalan lapsia ja taivaan perillisiä, vaikka he eivät tunne syyllisyyttään Jumalan edessä eikä heillä ei ole todellista tarvetta hänen anteeksiantoonsa ja sitä seuraavaan pyhään elämään.

Johannes toteaa yksinkertaisesti: "6. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään, mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta." Vaeltamisessa on kysymys elämäntavasta. Johannes sanoo valehtelijoiksi niitä, jotka väittävät olevansa kristittyjä, mutta joiden elämä osoittaa toista.

Torstai 10.10.02
1. Johannes 4

Apostoli Johannes kirjoittaa kirjeensä toisessa luvussa. "1. Rakkaat lapset! Minä kirjoitan tämän teille, ettette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin tekee syntiä, meillä on Puolustaja Isän luona, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas."

Johanneksen kirjeen yksi tarkoitus on vahvistaa kristittyjä, jotta he pysyisivät erossa synnistä. Hän ei elä siinä harhassa, että ihminen pääsisi eroon syntisestä luonnostaan, mikä käy edellä selvästi ilmi ensimmäisen luvun lopusta. Hän ei myöskään ajattele, että joku voisi elää niin, ettei tekisi mitään syntiä. Synnittömiä olemme vasta taivaassa.

Koska uskova kristitty kuitenkin on Paavalin sanoja käyttäen "uusi luomus" (2.Kor.5:17), hänen sisimmässään on halu ja kaipaus elää Jumalan tahdon mukaan. Silti jokainen valitettavasti lankeaa syntiin. Juuri tästä Johannes nyt puhuu. Se näkyy verbin muodosta. Johannes tuntee synnin voiman ja ihmisen voimattomuuden synnin valtaa vastaan, koska olemme perisynnin alaisia. Siksi lankeamme syntiin, jopa yhä uudelleen samaan syntiin.

Emme voi tehdä syntiä hyvällä omallatunnolla, jos elämme Jumalan yhteydessä. Jokainen lankeemus polttaa. Tulee paha olo. Toivoisimme tehdyn tekemättömäksi, sanotun sanomattomaksi. Häpeämme käytöstämme ja suremme rakkaudettomuuttamme. Kohtaamme Jumalan pyhyyden ja tiedämme, että ansaitsemme hänen oikeudenmukaisen tuomionsa. Katsomme mihin suuntaan tahansa, näemme kuinka suuressa määrin elämämme poikkeaa Jumalan sanan asettamasta vaatimuksesta. Tajuamme, ettemme ole missään mielessä kelvollisia Jumalan yhteyteen ja hänen taivaaseensa.

Tajuamme totuuden omasta itsestämme toisinaan vain hämärästi, toisinaan selvästi ja kirkkaasti. Totuuden paljastuessa ei auta itsesääli, ei valitus: "Olen vain tällainen", "Ei minusta ole mihinkään", "Olen täysin epäonnistunut elämässäni." Silloin ei enää syytellä muita eikä etsitä kaikenlaisia selityksiä tekemisillemme ja asenteillemme. Olemme Jumalan edessä sellaisina kuin todella olemme, vaikka kaikkein kirkkaimpanakaan hetkenä emme tajua syntisyydestämme ja syyllisyydestämme kuin vain osan. Hänen edessään sydämemme syyttää meitä. Tiedämme, että olemme rikkoneet Jumalaa vastaan ja ansaitsemme hänen tuomionsa. Saatanakin syyttää (Ilm.12:10). Hän tahtoo meidän uskovan, ettei meillä ole enää mitään mahdollisuuksia anteeksiantoon. Hän tekee Jumalastakin tyrannin ja tuomarin, joka ei anna mitään armoa. Mahdollisesti ihmisetkin syyttävät, aiheesta tai aiheetta. Siinä tilanteessa käsitämme, että tarvitsemme avun, Puolustajan.

Kun Job kärsimyksissään kohtasi oman syntisyytensä, vaikka hän ei tiennyt millään erityisellä tavalla rikkoneensa Jumalaa vastaan, hänen sydämensä kaipasi Välimiestä. Hän tajusi tarvitsevansa Puolustajan. Luvussa 16 Job iloitsee: "19. Mutta nytkin minun todistajani on taivaassa ja puolustajani korkeudessa". Luvussa 19 ovat hänen ikimuistoiset sanansa: "25. Kuitenkin: Minä tiedän Lunastajani elävän, ja viimeisenä Hän on seisova multien päällä"

Meillä on taivaassa, Jumalan luona, Puolustaja, Jeesus Kristus. Johannes käyttää Puolustajasta sanaa, joka tarkoittaa ’saapuville kutsuttu’, ’avustaja’ (parakletos). Jeesus on taivaassa "ollakseen nyt Jumalan edessä puhumassa meidän puolestamme", niin kuin sanotaan Heprealaiskirjeen luvussa 9, jakeessa 24. Hän ei kuitenkaan vain ’puhu’. Hän on enemmän. Hän itse on puolustuksemme, hän, jolla on sovituksen merkit käsissään, jaloissaan ja kyljessään..

Synnittömyytensä tähden Jeesus voi ottaa meidän syntimme omaksi syykseen ja kärsiä niistä tulevan rangaistuksen meidän sijastamme. Hän on meidän syntiemme sovitus. Sovituksesta puhuessaan Johannes käyttää harvinaista sanaa, joka tarkoittaa sovitusuhria. Johannes ei sano Jeesusta sovittajaksi vaan uhriksi. Yhteys Vanhaan testamenttiin on ilmeinen. Sieltä ovat peräisin ilmaisut: sovitusuhri, veri, puhdistus ja anteeksiantamus, joita Johannes viljelee.

Kukaan ei voi todellisesti päästä vapaaksi synnin syyllisyydestä ilman Jeesusta. Vaikka tunnustaisimme syntejämme aamusta iltaan ja illasta aamuun, se ei hyödyttäisi mitään, ellei meillä olisi sovitusta. Vapautuksemme kaikesta synnin syyllisyydestä on Jeesuksessa. Siksi ainoa mahdollisuutemme on uskossa luottaa Raamatun sanan lupauksiin, ja meillä on kaikki se, mitä sana lupaa. Saamme syntimme anteeksi Jeesuksen tähden. Saamme olla vanhurskaat Jeesuksessa. Se on Jumalan lahja.

Jeesus on kuollut koko maailman syntien sovitukseksi. Maan päällä ei ole elänyt eikä tule elämään yhtään ihmistä, jota ei olisi sovitettu. Jeesuksen uhrissa Golgatalla Jumala on armahtanut koko ihmiskuntaa. Hän on sydämessään antanut tälle kurjalle maailmalle anteeksi kaiken sen pahuuden, joka on niin suurta ja syvää ja kaiken läpitunkevaa, ettemme voi tuntea sen määrää kuin pieneltä osalta kukin.

Jumalan pelastava työ on niin valtava, ettemme käsitä siitä kuin jotakin, ja sen vähänkin vain Pyhän Hengen valaisemina. Totta kuitenkin on, "että Jumala ei lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttaan pelastuisi", niin kuin sanotaan Joh.3:17.

Perjantai, 11.10.02
1. Johannes 5

Nykyään käydään kiivasta keskustelua Jumalan sanan sitovuudesta. Siinä ei ole mitään uutta. Tilanne oli sama jo apostoli Johanneksen aikana. Siksi hän puuttui kirjeessään myös tähän asiaan. Hänen mukaansa Jeesuksen tunteminen näkyy elämässä. Millään tiedolla tai uskonnollisella kokemuksella ei ole todellista hengellistä merkitystä, ellei sillä ole vaikutusta ihmisen moraaliin.
Kirjeensä toisen luvun jakeessa 3 Johannes toteaa: "Siitä me tiedämme tuntevamme Hänet, että pidämme hänen käskynsä."

Johannes pitäytyy tässä Jeesuksen omiin sanoihin, jotka löytyvät Johanneksen evankeliumin luvusta 14: "15. Jos te rakastatte minua, te pidätte minun käskyni. – – 21. Jolla on minun käskyni ja joka noudattaa niitä, hän rakastaa minua. – – 23. – – Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani, ja Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja teemme asumuksen hänen luonaan. 24. Joka ei rakasta minua, ei noudata minun sanojani." Antaessaan lähetyskäskynsä Jeesus uskoi opetuslapsilleen tehtäväksi, ei ainoastaan kastaa ihmisiä vaan myös opettaa heitä pitämään kaikki, mitä hän oli käskenyt heidän pitää (Matt.28:20). Pelkkä kuuleminen ja tietäminen ei riitä. Jeesus odottaa seurakuntansa kätkevän hänen opetuksensa sydämeensä, niin että ne vaikuttavat myös heidän elämäänsä.

Johannes ei ole moralisti. Hän ei missään esitä sellaista näkemystä, että korkea moraali tai tiettyjen tapojen noudattaminen takaisi taivaspaikan. Kuitenkaan hän ei mitätöi Jumalan ehdottoman tahdon vaatimusta. Hän puhuu Jumalasta valona ja tässä valossa elämisestä. Jumalan tahto on yhtä muuttumaton kuin Jumala itse. Se velvoittaa kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina samalla tavalla.

Jumala käskyjen esille ottaminen ja vieläpä vaatimus niiden noudattamiseen on aina tuntunut epäajanmukaiselta. Johannes puhuu niistä kuitenkin rohkeasti, sillä kysymys on merkittävästä asiasta. Hän käyttää rinnakkain sanoja käskyt, käsky ja sana. Ei siis ole kysymys esimerkiksi vain kymmenen käskyn noudattamisesta vaan Raamatusta kokonaisuudessaan, sen moraalisista vaatimuksista mutta myös Raamatun lupauksista, toisin sanoen sekä laista että evankeliumista. Se näkyy myös Johanneksen sanoista kolmannessa luvussa: "23. Tämä on Hänen käskynsä, että meidän tulee uskoa hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen ja rakastaa toisiamme, kuten Hän on antanut meille käskyn."

Jumalan tahto ei ole esitetty ainoastaan moraalilain vaatimuksissa. Jumalan käsky ennen kaikkea muuta on, että uskomme hänen Poikansa nimeen ja rakastamme toisiamme. Siinä ei ole kahta käskyä vaan yksi. Ei ole uskoa ilman Jumalan vaikuttamaa rakkautta eikä rakkautta ilman sanan synnyttämää uskoa. Rakkaus on uskon hedelmä. Missä on elävää uskoa, siellä on myös rakkautta.

Mikä siis on otollista Jumalalle? Se, että uskomme hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen. Mielenkiintoista on, että Johannes ei puhu vain uskosta Jeesukseen Kristukseen, vaan uskosta hänen nimeensä. Se on tärkeää, sillä Jeesuksen nimi sisältää Jumalan ilmoituksen Pojastaan, oikeastaan koko Jumalan pelastustahdon ja sen toteutumisen.

Jumalan käskyjen noudattaminen ei pelasta ketään, mutta pelastettu ihminen tahtoo noudattaa niitä. Halu siihen nousee hänen sisimmästään, koska hän on tullut tuntemaan Jeesuksen. Jos joku sanoo tulleensa uskoon tai rakastavansa Jumalaa, mutta mitään muutosta ei näy hänen elämässään, hän on Johanneksen mukaan valehtelija.

Jos alkaa tarkkailla Jumalan tahdon toteutumista omassa elämässään, voi tulla vain yhteen tulokseen: Olen kaukana siitä ihanteesta ja vaatimuksesta, jonka Jumala on asettanut eteeni. Vain sellainen ihminen voi olla tyytyväinen itseensä, joka ei näe Jumalan vaatimuksen ehdottomuutta. Tajutessaan omassatunnossaan Jumalan tahdon velvoittavuuden ihminen voi vain lähettää taivaaseen armon anomuksia ja vedota Vapahtajan täytettyyn työhön. Siinä hänen on pysyttävä. Vain Jumala itse voi Henkensä välityksellä täyttää tahtonsa elämässämme. Hän itse on kaiken hyvän aikaansaaja.

Jakeessa 5 Johannes sanoo: "Mutta joka pitää hänen sanansa, hänessä Jumalan rakkaus on totisesti tullut täydelliseksi. Siitä me tiedämme olevamme hänessä."

Johanneksen ajan harhaoppiset eivät suinkaan hylänneet kaikkea totuutta. He hyväksyivät osan siitä. He uskoivat Jeesukseen ja julistivat sanomaa Kristuksesta ja Jumalasta. Heidän opetuksessaan oli ’oikeita’ asioita, mutta niihin oli sekaantunut paljon heidän omia ajatuksiaan ja mielipiteitään. He viljelivät samoja sanoja kuin aidot kristityt, mutta he antoivat niille uusia sisältöjä, eivätkä kaikki huomanneet sitä tai eivät edes välittäneet siitä. Samaa tapahtuu nykyäänkin. Monet pitävät itseään raamatullisina, mutta ottavat Raamatusta vain osan tai antavat tutuille termeille uuden merkityksen. Niitä käskyjä tai lupauksia, joita he eivät hyväksy, he pitävät epäaitoina tai kirjoittajan omaan aikaan sidottuina tai väärin vaikuttimin kirjoitettuina. He eivät "pidä hänen sanaansa".

Aidon kristillisyyden tuntomerkkinä on Jumalan sanan pitäminen. Se merkitsee uskollisuutta Raamatulle ja sitoutumista siihen elämässään.

Maanantaina 14.10.02
1. Johannes 6

Useimpien suomalaisten korviin on varmaan ainakin joskus kalskahtanut sana antikristus. Ensimmäinen sen käyttäjä on apostoli Johannes. Kirjeensä toisen luvun jakeessa 18 hän sanoo:

Harhaopit olivat lisääntyneet seurakunnissa. Johannes ajatteli, että oli lopun aika. Niin seurakunta on usein ajatellut monien sisäisten ja ulkonaisten paineiden keskellä. Kuitenkin Johannes tiesi, että ennen Kristuksen paluuta oli tuleva henkilö, jota hän sanoo Antikristukseksi. Antikristus esiintyisi kuin Kristus ja ottaisi Kristukselle kuuluvan aseman, mutta olisi sekä sisäisesti että ulkonaisilta pyrkimyksiltään Kristuksen vastakohta. Siihen viittaa liite anti, joka tarkoittaa vastaan, vasta-, sijasta, tai se ilmoittaa vastakohtaa tai vaihtoa. Vaikka Antikristus ei ollut vielä tullutkaan, seurakunnan elämää hämmensivät monet henkilöt, jotka olivat jo esimakua tulevasta petollisesta Kristuksen jäljittelijästä. Johannes nimittää heitä antikristuksiksi. Hän kuvaa heitä jakeessa 19:

Antikristukset nousevat seurakunnan sisältä, kristittyjen omista joukoista. He ovat henkilöitä, jotka hylkäävät apostoleilta saamansa opetuksen. Heitä viehättää toisenlainen kristillisyys. Johanneksen aikana ihmisiä valui seurakunnista uusiin yhteisöihin, joita myöhemmin alettiin nimittää gnostilaisiksi.

Mielenkiintoista on kysyä, mitä Johannes tarkoittaa sanoessaan, että "he eivät olleet yhtä meidän kanssamme". Oliko niin, että he olivat olleet vain mukana, mutta eivät olleet sydämeltään uudestisyntyneet? Olivatko he kenties tulleet seurakuntaan perheensä tai jonkun ystävänsä mukana ja viihtyneet siinä vain jonkin aikaa? Ehkä he olivat olleet kristittyjä sydänjuuriaan myöten, mutta olivat sitten langenneet johonkin syntiin, joka oli vieroittanut heidät Jumalasta ja toisista uskovista. Tai kenties he olivat vain syystä tai toisesta hitaasti loitontuneet Jeesuksesta.

Ne, jotka irtoavat apostolien opetuksesta, pysyvät ehkä aikansa hiljaa, mutta alkavat jossakin vaiheessa puhua muillekin näkemyksistään. Harhaopettajat eivät koskaan tule harhan nimissä, vaan aina väittäen, että he edustavat oikeinta kristinuskon tulkintaa.

Johannes ei kuitenkaan jätä meitä epävarmuuteen siitä, mitä hän tarkoittaa antikristuksilla. Hän sanoo:.

Monet väittävät omistavansa todellisen totuuden. He kuitenkin valehtelevat ihmisille ja ehkä itselleenkin, jos se Jeesus, jota he julistavat, ei olekaan Raamatun Jeesus. Johannes on jyrkkä, kun on kysymys Jeesuksen persoonasta ja työstä. Hän ei yritä löytää niitä kohtia, joissa kenties ollaan yhtä mieltä toisinajattelevien kanssa. Hän julistaa väärän evankeliumin julistajat kristinuskon vihollisiksi. Jos hän olisi yhtään livennyt totuudesta, kristinuskon sanoma olisi jo alkutaipaleella hämärtynyt. Johannes taisteli evankeliumin puhtauden puolesta niin kuin muutkin apostolit, ennen häntä erityisesti Paavali.

Taistelua käytiin ennen muuta Jeesus Nasaretilaisen jumaluudesta. Jotta kukaan ei ajattelisi, että Kristus tarkoittaa vain maallista Messiasta, Johannes nimittää Kristusta Jumalan Pojaksi. Sen ajan harhaoppiset hylkäsivät Jeesuksen neitseestä syntymisen, hänen sovituskuolemansa ja ruumiillisen ylösnousemisensa. Jos Nasaretin Jeesus ei ole Jumalan Poika, hän ei ole voinut myöskään sovittaa maailman syntejä. Ristillä on kuollut vain ihminen, jota syytettiin jumalanpilkasta ja kansan villitsemisestä. Silloin Jeesus ei ole voinut myöskään nousta ruumiillisesti ylös kuolleista.

On paljon ihmisiä, jotka sanovat: "Kyllä minä Jumalaan uskon, mutta en minä ymmärrä, mitä Jeesuksella siinä on tekemistä." Johanneksen – ja koko Raamatun – mukaan Jumala on vain niiden ihmisten Isä, jotka uskovat Jeesukseen ja tunnustavat hänet Jumalan Pojaksi. Johannes on tässä ehdoton. Ilman Jeesusta Jumala ei ole kenenkään Isä. Johannes oli kuullut Jeesuksen julistavan: "6. – – Minä olen tie, totuus ja elämä. Kukaan ei pääse Isän luo muutoin kuin minun kauttani" (Joh.14).

Jeesuksen jumaluuden kieltäminen on perusvalhe, joka tekee ihmisestä antikristuksen. Hän toimii lopunajan Antikristuksen hengessä.

Peruskysymys on aina, mitä ajattelemme Jeesuksesta.

Tiistaina, 15.10.02
1. Johannes 7

Apostoli Johannes puhui aikanaan antikristusten ilmestymisistä lopun ajan merkkinä. Sellainen puhe omaan aikaamme sovellettuna tuntuu monista hämmentävältä ja pelottavalta. Pahimmalta varmaan useimmista tuntuu se, että antikristukset ovat Johanneksen mukaan lähtöisin seurakunnan keskeltä. Sellaista on vaikea ajatella tai uskoa. Teoriassa sitä voidaan pitää mahdollisena, mutta käytännön taso tuottaa monille vaikeuksia.

Toiset ottavat Johanneksen vakavasti ja kyselevät, kuinka he voivat eksytysten lisääntyessä pysyä oikealla tiellä. Epävarmuutta lisää se tosiasia, että harhojen havaitseminen on vaikeaa. Kaikkihan väittävät olevansa oikeassa.

Johannes tietää meidän vaikeutemme. Varmaan samaa kysyttiin hänenkin aikanaan. Hän vastaa korostamalla pysymistä Jumalan sanassa ja Kristuksessa sekä Pyhän Hengen voitelua. Tänä aamuna keskitymme näihin kahteen asiaan.

Tärkeintä on evankeliumi, jonka kristityt ovat kuulleet. Apostolit olivat saaneet sen itseltään Jeesukselta ja he julistivat ja kirjoittivat sen seurakunnille. Julistuksen keskuksena on aina Jeesus Kristus ja hänen työnsä. Sanoma ei muutu. Se pysyy ajasta aikaan samana.

Kristityt pysyvät oikealla tiellä vain pysymällä Jumalan sanassa. Se tuntuu helpolta ja yksinkertaiselta. Jokainen sukupolvi on kuitenkin kohdannut omat kiusauksensa sanasta luopumiseksi. Johanneksen aikana houkutus siihen tuli nousevasta gnostilaisuudesta. Nykyään paineita tulee niiden taholta, jotka hylkäävät Raamatun Jumalan sanana. Kuitenkin vielä ongelmallisempaa on, kun hengellisyyden nimissä jokin muu tulee Raamattua tärkeämmäksi, olkoon kysymyksessä vaikka armolahja tai ihmeen kokeminen.

Raamatun mukainen julistus liittää syntisen ihmisen uskossa Poikaan ja Isään. Kristuksesta irtautunut uskonnollisuus, vaikka siinä olisi kristillisiä aineksia paljonkin, langettaa ihmiset vain kuvittelemaan, että he ovat ikuisesta elämästä osallisia.

Johannes ei pyörittele asiaansa. Hän sanoo sen suoraan. Hänellä on uskallusta puhua eksyttäjistä, mikä suurelta osin nykyään puuttuu. Hän näkee sen ainoaksi keinoksi suojella seurakuntaa. Hän tietää, ettei vaara ole koskaan ohi. Siksi hän myöhemmin varoittaa uudelleen: "7. Lapset: Älkää antako kenenkään eksyttää itseänne" (1.Joh.3).

Kristittyjen on syytä kaihtaa tiettyjä ihmisiä, sillä ei ole harhaa ilman siitä vastuussa olevia henkilöitä. Aina syy ei kuitenkaan ole jossakussa toisessa; ihminen voi myös pettää itse itseään (1:8). Harhaan kiinnittyvä kristitty on joutunut siihen verkkoon, jonka sielunvihollinen on hänen tielleen virittänyt, sillä Saatana on nimensä mukaisesti Jumalan vastustaja eikä tahdo kenenkään pääsevän Jumalan yhteyteen eikä pysyvän siinä.

Monet ovat joutuneet sellaisen hengellisen ylpeyden valtaan, etteivät he katso tarvitsevansa kenenkään opetusta, koska heissä asuva Pyhä Henki opettaa heille kaiken. Näin he erottavat Pyhän Hengen Jumalan sanasta toisin kuin apostolit. Se johtaa hurmahenkisyyteen, etsimään Jumalan ilmoitusta Raamatun ulkopuolelta. Jotkut sanovat kuulevansa Jumalan puheen sisällään, toiset viittaavat erilaisiin ulkonaisiin tapahtumiin tai ’merkkeihin’, joiden välityksellä he ajattelevat Jumalan ohjaavan heitä. Niin he alkavat seurata sisäisiä ääniä ja tuntemuksia, jotka nousevat heidän omista toiveistaan, peloistaan tai päätelmistään mutta joiden he uskovat tulevan Jumalalta. Monet jopa pitävät tämän kaltaista ’kristillisyyttä’ ainoana todellisesti hengellisenä, mutta se vie ihmisen harhaan ja toisinaan myös henkiseen tasapainottomuuteen.

Jeesus sanoo: "Ne sanat, mitkä minä olen puhunut teille, ovat Henki ja elämä" (Joh.6:63). Ei ole Pyhän Hengen ilmoitusta, joka menisi yli Raamatun tai olisi sen kanssa ristiriidassa. Raamattu on syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta (2.Piet.1:21), eikä Henki toimi itseään vastaan. Paavali yhtyy Jeesuksen sanoihin opettaessaan, että "Hengen miekka on Jumalan sana" (Ef.6:17).

Monet vetävät sellaisen johtopäätöksen, että he pysyvät sanassa, mutta vain Pyhä Henki saa tulkita sitä heille. Siinä merkityksessä he eivät ole mielestään kenenkään opetuksen tarpeessa. Sellaista näkemystä ei löydy Raamatusta. Meitä päinvastoin varoitetaan laiminlyömästä oman seurakuntamme kokouksia (Hepr.10:25), joissa voimme saada opetusta. Jos kukin tulkitsee Raamattua oman mielensä mukaan – vaikka sanoo saavansa sen Pyhältä Hengeltä – joudutaan mielivaltaisiin tulkintoihin. Kun Paavali käskee uskovien olla hänen seuraajiaan, hän tahtoo heidän pysyvän siinä opetuksessa, jota hän on antanut puheissaan, kirjeissään ja omalla elämällään. Meidän on hänen neuvonsa mukaan pysyttävä apostolien opetuksessa eli Raamatun sanassa. On turvallista seurata niitä, jotka ovat kulkeneet edellämme ja joiden elämän ja työn hedelmä jo näkyy. Siitä voimme päätellä, onko tie oikea. "Hedelmistään te tunnette heidät", sanoo Jeesus.

Keskiviikkona, 16.10.02
1. Johannes 8

Taivaassa ollaan täydellisiä, täällä vajavaisia. Vaikka kristittyinäkin olemme syntisiä ja vaikka lankeamme syntiin – jopa samaan syntiin – yhä uudelleen, emme Johanneksen mukaan kuitenkaan jää syntiimme pysyvästi, niin että viihdymme siinä.

Hän kirjoittaa kirjeensä kolmannessa luvussa jakeissa 2 ja 3:

"2. – – Me tiedämme tulevamme Jeesuksen kaltaisiksi, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. 3. Jokainen, joka panee häneen tämän toivon, puhdistaa itsensä, niin kuin hän on puhdas ja pyhä."

Johannes toteaa, että ne, jotka panevat Jeesukseen sen toivon, että saavat nähdä hänet kerran kasvoista kasvoihin, pitävät itsensä puhtaina. Se ei tarkoita, että he hammasta purren pyrkivät pitämään elämänsä mallikelpoisena ja sydämensä synnittömänä, sillä niin se ei koskaan onnistu. Puhtaus on lahjaa. Siitä Johannes kirjoittaa: "7. Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin Hän on valossa, meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä."

Muuta keinoa ei ole kuin elää luottaen siihen, mitä Jeesus on tehnyt puolestamme ristillä. Kun katsoo itseensä, ei koskaan ole sellainen kuin pitäisi. Aina on puutetta ja vikoja. Aina lankeemuksia. Käytöstä, joka ei sovi. Ristiriitoja ihmisten kanssa. Laiskuutta Jumalan valtakunnan työssä. Masentavaa, masentavaa.

Toivomme ei olekaan siinä, mitä meistä on tullut tai tulee, sillä silloin olisimme hukassa. Kaikki on täytetty Jeesuksen uhrissa Golgatalla. Siinä on meidän puhtautemme. Voimme vain uskoa, että hänen työnsä riittää. Sen varassa olemme puhtaat, niin kuin hän on puhdas ja pyhä. Itsessämme olemme syntiset, Jeesuksessa vanhurskaat ja pyhät.

Johanneksen ajan harhaoppiset vakuuttivat, että ei ollut väliä, kuinka kristityt elivät. Sellaista johtopäätöstä kukaan ei voi vetää Raamatun sanan valossa.

Johannes käyttää synnin tekemisestä kestomuotoja, minkä vuoksi on syytä puhua jatkuvasta synnin tekemisestä. Ilman tätä tarkennusta Johanneksen puhetta on vaikea ymmärtää, ja siitä onkin tehty jos jonkinlaisia tulkintoja. Johanneksella ei ole sitä harhaa, että ihminen voisi vapautua synnistä kokonaan. Se näkyy ensimmäisestä luvusta. Johannes tietää myös, että jokainen meistä lankeaa. Hän puhuukin tässä synnissä pysymisestä ilman mitään katumusta ja Jumalan puoleen kääntymistä tai halua luopua synnistään.

Laittomuus on pohjimmiltaan kapinaa Jumalaa ja Jumalan tahtoa vastaan, mikä on synnin olemus. Ihmisen tahtoo itse päättää, mikä on oikein ja väärin, tai niin kuin nykyään mieluummin sanotaan, mikä on hyvää tai pahaa, tai mikä tekee onnelliseksi tai onnettomaksi. Silloin keskipisteenä on ihminen itse ja eettisenä mittana hänen henkilökohtainen hyvänsä.

Johannes ei tingi totuudesta. Jakeessa 8 hän sanoo: "8. Syntiä jatkuvasti tekevä on Perkeleestä, sillä Perkele on tehnyt syntiä alusta asti." Johanneksen mukaan jokainen, joka pysyy synnissään, on yhtä Perkeleen kanssa, kumartaa ja palvelee häntä.

Laittomuuden tekijöitä eivät kuitenkaan ole vain synnin harjoittajat. Heihin kuuluvat myös ne, jotka ovat tyytyväisiä omaan hurskauteensa, sillä he vastustavat Jumalaa omaehtoisella hurskaudellaan. He ovat niiden Jeesuksen ajan fariseusten ja lain opettajien kaltaisia, jotka lopulta ristiinnaulitsivat Jeesuksen. Tällaiset ihmiset halveksivat sitä, mitä Jeesus on tehnyt heidän hyväkseen. He eivät tarvitse sovitusta, sillä he eivät tahdo tietää Jumalan todellisista vaatimuksista. Heille riittää se, mitä he itse pitävät hyvänä ja oikeana..

Jeesus tuli maailmaan ottamaan pois synnit. Synti on edelleen maailmassa, mutta sen valta on kukistettu. Sen hallinnasta pääsevät vapaiksi kaikki, jotka pakenevat Jeesuksen täytetyn työn suojaan. Synnistä he eivät pääse eroon, mutta synti ei heitä vallitse, koska he ovat armon alla (Room.6:14).

Jeesus on ristinkuolemallaan ja ylösnousemisellaan tehnyt tyhjiksi Perkeleen teot, jotka ovat monet, suuret ja pahat. Perkeleelle on luonteenomaista tehdä syntiä, eikä se muuta osaa eikä voi. Jumalan Poika pelastaa synnin ja Perkeleen vallasta. Perkele tahtoo tuhota meidän henkemme, sielumme ja ruumiimme, sillä hän on ollut murhaaja alusta asti (Joh.8:44). Jeesus on elämä, iankaikkinen elämä (Joh.14:6; 1.Joh.1:2). Perkele on valehtelija ja valheen isä, joka pettää ihmisiä. Jeesus on totuus. Perkele on pimeys ja johtaa ihmisiä pimeyden tekoihin ja iankaikkiseen pimeyteen (Ef.5.11; Matt.22:13; 25:30). Jeesus on maailman valo ja kutsuu meitä vaeltamaan valossa (Joh.1:4–9; 1.Joh.1:7)). Perkele on persoonallinen paha, joka johtaa pahuuden henkiolentoja (1.Joh.5:19; Ef.6.12). Jeesus on rakkaus (1.Joh.3:16; 4:8; Joh.13:1), ja hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt.28:18).

Torstaina, 17.10.02
1. Johannes 9

Yksi ja toinen meistä on joskus saanut käteensä lapun, jossa antajan mukaan on profetia Jumalalta. Usein lappunen sisältää kovia tuomion sanoja ja synnyttää lukijassa ahdistusta. Se panee monet kyselemään, mistä tietää, onko sanoma Jumalasta vai ei.

Johannes tunsi saman ongelman. Neljännen luvun alussa hän kirjoittaa:

Henkien tutkiminen oli ja on tärkeää, sillä kaikki, jotka sanovat julistavansa tai profetoivansa Jumalan nimessä, eivät puhu Jumalan Hengessä. He voivat tuoda esiin vain omia ajatuksiaan ja mielipiteitään. Se on vaarallista, sillä kysymys on ihmisten iankaikkisesta pelastumisesta.

Johannes sanoo: "2. Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, ihmiseksi tulleeksi, on Jumalasta."

Perjantaina, 18.10.02
1.Johannes 10

Ehkä Sinun on kuitenkin vaikea uskoa rakastavaan Jumalaan elämän kärsimysten ja pahuuden keskellä. Ehkä epäröiden kysyt "Rakastaako Jumala todella?" ja edelleen: "Miksi Jumala rakastaisi minua?"

Joku on kohdannut lähimmäistensä kovuuden ja kuullut kaikenlaisia ilkeyksiä itsestään. Jollakin on kokemus, ettei kukaan todellisuudessa rakasta häntä; eihän hänessä ole mitään rakastettavaa. Kun katsoo Jumalan pyhyyttä, tuntuu mahdottomalta uskoa hänen rakastavan ihmistä, joka on joka tavalla rikkonut hänen tahtonsa. Näkee pikemminkin sen tosiasian, ettei itsessä ole mitään rakastamisen arvoista. Jumalalla ei yksinkertaisesti ole syytä rakastaa. Jos olemme ymmärtäneet jotakin hänen pyhyydestään, meille on selviö, että hänen tulisi vain langettaa tuomionsa koko ihmiskunnalle ja meille kullekin henkilökohtaisesti. Miksi siis Jumala rakastaa meitä kaikesta huolimatta?

Jumala rakastaa meitä, koska se on hänen olemuksensa. Hänen rakkautensa on yhtä ikuista ja muuttumatonta kuin hän itse (Jer.31:3). Jumalan rakkaudessa ei ole minkäänlaista häilyvyyttä. Hän rakastaa pysyvällä ja väkevällä tavalla. Hän ei ole vain täynnä rakkautta vaan hän on rakkaus. Rakkaus perustuu häneen itseensä, eikä siihen voi vaikuttaa millään tavalla, ei lisätä sitä tai vähentää. Jumala rakastaa koska hän rakastaa.

Jumalan rakkaus ei niin ollen riipu meistä millään tavalla. Hän ei rakasta inhimillisesti hyvää ihmistä enemmän kuin pahaa, ei jumalista enemmän kuin jumalatonta, ei korkeassa asemassa olevaa kirkon johtajaa enemmän kuin vankilassa istuvaa rikollista, ei rikasta enemmän kuin köyhää. Hän rakastaa koko maailmaa, kaikkia sen syntisiä, jotka hänen olisi jo aikaa sitten pitänyt pyhyydessään tuomita hävitettäviksi pois silmistään. Hän rakastaa yksityisiä syntisiä ihmisiä, vaikka hän tietää tarkalleen, minkälaisia he ovat sisimmältään ja kuinka paljon pahaa he saavat aikaan jopa läheisimpiensä elämässä. Hän ei rakasta ihmistä siksi, että löytäisi hänessä jotakin hyvää, vaan riippumatta ihmisessä olevasta pahasta. Hän ei rakasta vain ansiottamme vaan jopa vastoin ansioitamme. Hänen rakkautensa on kokonaan toisenlaista kuin ihmisen.

Koska rakkaus on Jumalan olemus, hän ei voi tehdä mitään, mikä olisi ristiriidassa hänen rakkautensa kanssa. Meistä tosin tuntuu usein siltä, sillä me näemme asioita vain pinnallisesti ja kapeasta näkökulmasta. Me emme tunne Jumalan tarkoituksia ja päämääriä (Jes.55:8–9).

Jumalan rakkaus ei kuitenkaan voisi tulla osaksemme, ei Jumalan lapseuskaan, ilman hänen Poikaansa. Jumalan pyhyys on yhtä todellista kuin hänen rakkautensakin. Siksi hän olisi joutunut tuomitsemaan meidän synneistämme ja pahuudestamme, jollei hän olisi valmistanut meille syntiemme sovitusta Pojassaan. Jumalan armo ja rakkaus meitä kohtaan voi tulla todelliseksi vain Jeesuksen tähden. Kun kysymme, miksi Jumala rakastaa meitä, meidän on sanottava edellisen lisäksi:

Jumala on rakastanut meitä niin paljon, ettei hän jättänyt meitä syntiimme ja kuolemaamme. Rakkaus ei ole vain hänen mielessään, vaan se ilmenee hänen toiminnassaan meidän hyväksemme. Hän astui alas taivaastansa ja tuli Jeesuksessa ihmiseksi meidän keskellemme. Paavali toteaa yksinkertaisesti: "19. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2.Kor.5). Pojassaan hän on rakastanut meitä jo ikuisuuksissa (Ef.1). Jeesuksessa hänen rakkautensa on tullut osaksemme jo ennen syntymäämme ja synnyttyämme tähän maailmaan jo ennen kuin tulimme tuntemaan hänet. Hän rakastaa meitä Jeesuksen kuolemassa Golgatalla. Vain Jeesuksen uhrin tähden hän hyväksyy meidät. Perinpohjaisen turmeluksemme ansiosta meissä ei ole kerrassaan mitään, millä voisimme itse saavuttaa hänen hyväksymisensä (Room.3:10–18). Syntiemme tähden hänen pitäisi tuomita meidät ikuisesti pois kasvojensa edestä. Mutta Jeesus otti vastaan Jumalan tuomion meidän sijastamme. Hän otti kantaakseen ihmisen synnin, syyllisyyden ja kuoleman omana syntinään, syyllisyytenään ja kuolemanaan. Jumalan rakkaus ei näy missään niin voimakkaana kuin hänen Pojassaan ristillä. Hänen rakkautensa osallisuuteen ei voi päästä ilman Golgataa. Todellinen rakkaus tullaan tuntemaan vain katsomalla ristiinnaulittuun.

Päätän Paavalin sanoihin Jumalan rakkaudesta: "35. Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka?" kysyy Paavali ja vastaa: "– – 38. Minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva, eivät voimat, 39. ei korkeus, ei syvyys eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" (Room.8)

Takaisin